Minulla on paljon hyviä ystäviä, sanon aina. Ympärilläni on paljon ihania,valloittavia,hienoja persoonallisuuksia. Mutta silti olen pohjimmiltani yksin. Minulla on kokoajan jalka oven välissä, varautuneena luottamuksen ansainneiden pettämiseen. Kokoajan on voimassa plan-B, katastrofi-suunnitelma jos kaikki hajoaa.

Minä olen yksin, omillani tässä maailmassa, koska en luota kehenkään niin paljoa, että voisin antaa heille osan vastuustani, tehtävistäni tai salaisuuksistani kannettavaksi. Minulta löytyy ymmärrystä mitä kummallisemmalle käytökselle, mutta minä en usko löytäväni ymmärrystä keneltäkään.

Minulla on kieroutunut sarkastinen huumorintaju, ironiset tytöt eivät pääse naimisiin, minulle sanottiin joskus. Lapset eivät ymmärrä ironiaa.

Mutta enhän minä koskaan saanutkaan olla lapsi. Minä olin vanhempieni paras ystävä. Koska meidän perheessä ei tarjoiltu lastenruokaa erikseen, meidän perheessä ei ollut lasten ja aikuisten mielipiteitä, meidän perheessä tehtiin kaikki yhdessä. Meidän perheessä haluttiin olla avoimia.

Kiitos vain kunnioituksesta, mutta en olisi välittänyt nähdä sitä kaikkea.

Minua hävetti kun kavereilla oli kotiintuloajat, joista pidettiin kiinni, mutta minä sain itse päättää milloin tulen. Kasvatin itse itseäni, vaikka olisin halunnut äidin ja isän.

Tein elämäni täyteen sääntöjä ja aikatauluja, joista ei voinut joustaa, kunnes romahdin.