Häpeä. Nyt minä sen ymmärsin. Kyse ei ole vain minun häpeästäni, on kyse isän häpeästä, äidin häpeästä. Suojellakseen häpeää, kaikki kuorrutetaan naurulla ja kauneudella, salaisuuksia varjellaan kaikin voimin.

Isä oli häpeissään. Hänen kaatseestaan saattoihuomata, että hän yritti kovasti ajatuksissaan kuvitella olevansa jossain muualla. Silmissä tyhjä katse, jalat melkein kykenemättömät liikkumaan.

Häpeän aihe oli täysin olematon, ei sellaista kuulu hävetä. Mutta häpeä syntyi pelosta, että nyt kaikki saa tietää. Täysin mitätön tapahtuma, ja kaaosteorian tapaan hän uskoi että nyt kaikki romahtaa. Mikään ei ole enää täydellistä.

Anteeksi isä. Tiedän että tilanne aiheutti sinulle hengenahdistusta. Mutta jollain kieroutuneella tavalla minä nautin siitä. Näin sinussa sen tunteen, jonka kanssa olen itse kamppaillut vuosia, tietämättä mistä se tulee. Mutta nyt ymmärsin, se tulee teiltä.

Pieni mitätön seikka saa minut uskomaan, että kaikki kulissit jotka olen vaivalla rakentanut, romahtavat yhdestä huomaamattomasta tönäisystä.