En ollut kuullut näkymättömästä lapsesta mitään ennen viime kevättä. Nyt huomasin että kaikki tuntevat hänet. Henkilö, jonka kaikki muut ovat tunteneet jo ikuisuuden.

En niinkään tunnista näkymätöntä lasta itsessäni, vaikka olenkin monta kertaa voivani muuttua näkymättömäksi. Luulen että oikeampi kuvaus olisi lasittunut lapsi.

Olen vuosia harjoitellut sitä, ja täytyy myöntää että olen aika hyvä siinä. Jos ympärilläni tapahtuu asioita jotka tuottavat tuskaa minulle, lasitan vain katseeni eteenpäin ja lopetan kuulemisen. Kun tilanne käy tarpeeksi turvalliseksi otan jalat alleni ja pakenen.

Olisin elänyt elämäni onnellisena elämäni loppuun saakka, ellei joku olisi kysynyt: "Mitä SINÄ haluat?"

Miten niin Minä? Kuka se on? Oletko tavannut sen joskus? Luulen että on parempi olla häiritsemättä häntä, asiat ovat siten paljon yksinkertaisempia.

Samanlainen tunne tulee lapsuudenystävän valokuva- albumia katsellessa. Minä olen hänen albumissaan. Minä olen osa hänen historiaansa. Minä olen olemassa hänen elämässään, en vain omassa mielikuvituksessani.

Näkymätöntä lasta on säikytelty niin paljon ettei tämä tunne enää mitään, eikä tule siksi nähdyksi. Kun Muumimamma pitää huolta ja hoivaa häntä, lapsi muuttuu taas näkyväksi.

Missä minun muumimammani on? En halua luottaa ihmisiin, näyttää tunteitani ja tarpeitani maailmalle, luulen että niitä käytettäisiin vain minua vastaan. Olisin paljon haavoittuvaisempi jos ympärilläni olevat ihmiset tietäisivät kuka olen, näkisivät sisääni. Nyt he voivat olla pitämättä minusta, olla kateellisia, olla ihastuneita vain siksi etteivät tunne minua.

Olen aina pitänyt arveluttavista ihmisistä, olen aina pitänyt turvallisimpina ihmisinä niitä, jotka jakavat muiden ihmisten mielipiteet. Samalla kai haen heiltä tukea ja hyväksyntää, sillä minä olen niin kummallinen, että ei minusta kukaan pitäisi jos tuntisi minut ihan kunnolla. Mutta ei heidän tarvitsekaan tuntea. On paljon helpompaa kun suorittaa elämänsä alusta loppuun. Kontrolloi kaikkea niin, ettei tule yli- eikä alilyöntejä.

 

Tosin silloin tällöin tulee aina uupunut olo, ja sitä alkaa miettimään, että kävisikö siinä sittenkään niin pahasti jos vain päästäisi irti. Mutta ei, ei se toimisi, minustahan tulisi kuin kesälaitumelle päässyt varsa, villiintyisin niin ettei mikään pysyisi enää hallinnassa.

Tarvitsen muita ihmisiä ja läheisyyttä, mutta en halua tulla nähdyksi.